Kun varasin majotuksen 3 hengen backpacker cabin'sta en varsinaisesti odottanu majottuvani makuuhuoneeks muutetussa työmaakopissa, mutta ei se nyt hullumpaa ollu. Maalla kun oltiin niin ovissa ei myöskään ollu lukkoja ja rappusilta löyty aamulla kana ja kissa sulassa sovussa. Viereisessä aitauksessa asu ehkä alpakoita, tien toisella puolella laamoja ja niiden naapurissa lehmiä, joilla oli myös oma kanihäkki. Lisäks siellä pihalla liikku sekalainen määrä koiria ja olipahan naapurin hevonenki päässy karkuun. Hiialahiialahei! Mun suureks hämmästykseks yhtään lammasta ei tullu vastaan, mut saattaa olla et ne laiduntaa jossain kauempana. Ihan kivoja ne eläimet toki oli, eikä laamatkaan sylkeny päälle, mutta niiden takia en kuitenkaan siellä pusikossa varsinaisesti ollu.
Se maatila on viimenen asutus ennen kun alkaa Abel Tasman National Park, joka on yks maan kauneimpia ja eniten vierailluin sen verrattain helpon saavutettavuuden takia. Piippolan Vaarin portilta pääsee suoraan vaellusreitille, jonka 51 kilometrin talsimiseen menis kolmesta viiteen päivää. Sieltä pitäis kuitenkin mökkimajotus varata etukäteen tai vaihtoehtosesti kantaa telttaa mukana vielä muiden vermeiden lisäks, niin mä totesin, että mulle kyllä riittää ihan vaan päivävisiittikin. Lauantai-aamu valkeni kissoine ja kanoineen aurinkoisena, mutta ei liian kuumana eli juurikin passelina pikku patikoinnille. Koska halusin hifistellä ja nähä parhaat palat pienimmällä vaivalla, en poukonnu reitille suoraan kylästä vaan otin eka vesitaksin vähän pitemmälle reitin varrelle. On jokseenki koomista kun 15 turrea istuu pelastusliivit päällä veneessä, joka on trailerin päällä, kuivalla maalla, traktorin perässä, mutta kerta muutkin niin minäkin. Trailerimatka oli muitenki lyhyt ja tää on ainoo keino saada ihmiset niihin paatteihin ilman uimareissua. Edellisen päivän 150m levee hiekkaranta oli nousuveden myötä muisto vaan ja täl kertaa veteen pääsi siis suoraan autotieltä ja eikun menoks.
Vajaan puolen tunnin päästä meijät heivattiin puhtaan valkoselle hiekkarannalle ja näytettiin et tohon suuntaan, hiphop ja nähään 5 tunnin päästä. Fiksuna en ollu lukenu yhen yhtä reittikuvausta (välttääkseni sen etukäteiskauhun mitä koin ennen Tongariro Crossingia) joten ei ollu aavistustakaan mitä ois edessä. Matkaa kuitenki ois tiettävästi vaan noin 14 kilsaa, joten ajattelin, et ei se nyt edellistä pahempi voi olla.... Vai voiko?
No ei se ollu vaan oikein lepposat 4 tuntia meni tallustellessa millon auringon paisteessa kukkuloiden laella turkoosia merta tuijotellen, millon sademetsän siimeksessä kukkuloiden välissä ja ykskaks eteen tupsahti uus puhtaan valkonen hiekkaranta. 14 kilometriä ei tuntunu jälkeenpäin missään, paitsi illalla unihiekkana silmissä, että kai tässä jonkulaista kunnon kehitystä on sit tapahtunu.
Sunnuntai aamuna olikin aika hypätä taas auton rattiin ja suunnata kohti West Coastin surffirantoja...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti