Kuten taisin mainita jo edellisessä postauksessa, syksy tosiaan yllätti matkailijan. Viikonloppuna patikointi suju vielä kovin aurinkoisissa ja lämpimissä maisemissa, mutta vuorten ylitys West Coastin puolelle toi tähän radikaalin muutoksen. Sunnuntaina Westportissa selvisin just ja just kuivana mun hylkeiden etsintä reissulta, mutta ilta menikin neljän seinän sisällä sadetta ja tuulta pitäessä. Westportin Cape Foulwindissä on muutaman minuutin kävelymatkan päässä iso hyljeyhdyskunta, jota kävin siis kattomassa. Siellä olevat hylkeet on New Zealand Fursealsseja eli semmosia tosi pörrökarvasia kavereita. Ne on joskus muinoin metsästetty lähes sukupuuttoon, mutta suojelu on tuottanu tulosta ja kanta on elpyny, ei tosin satatuhat päiseks niinku aikoinaan, mutta kymmenistä tuhansista voidaan puhua. Ehkä Saimaannorppiakin pitäs istuttaa tänne, kerta nää näköjään osaa ton suojeluhomman vähän paremmin?
Maanantai ei ikävä kyllä valjennu kovinkaan paljon aurinkoisempana vaan Tasmanianmeri lähetti tasasin väliajoin sadepilviä mun reitille. Päivän ensimmäisenä etappina oli Punakaiki ja pannukakut. Vaikka suuresti lettuja ja pannukakkuja rakastankin ei näitä ikävä kyllä voinu syödä. Tai no en kyllä käyny nuolemassa niitä, et mistä sitä tieten tietää, kai niist jotain mineraaleja ois saanu. Punakaikissa on siis kuuluisa luonnonnähtävyys Pancake Rocks and Blowholes, joka on ihan must do. Edelleenkään tutkijat ei oo osannu selittää, et miten niist kivistä on tullu sellasia kun on, mutta ne siis näyttää valtavilta pannukakkupinoilta, jotka nousee merestä ja niit on vaan siinä yhessä paikassa, vaikka muuten koko länsirannikko on hyvinkin samantyyppistä seutua kuitenkin ja maaperä pitäs olla samanlaista. Niiden pannaripinojen väliin on sit muodostunu kaikenlaisia reikiä ja onkaloita ja kun aallokko on raju ja on nousuvesi, nousee se vesi niihin onkaloihin kovalla paineella ja tulee sit ulos mitä erikoisemmista paikoista keskellä kalliota. Yks näistä blowholeista on nimetty savupiipuks ja se kyl on ihan ku savupiippu, koska sieltä tulee ulos vaan semmonen sumupilvi eikä varsinaista vesisuihkua. Hirmu kiinnostava paikka ja aikaa ois varmaan saanu kulutettua vaik kuinka paljon, mutta tosiaan just silloin päätti sit sataa kaatamalla. Haglöfsin kuorivaatteet piti kyllä ihan hyvin vettä, mutta jostain syytä noi kameralaitteet kun ei sateessa oikein viihdy. Kirsikkana pannukakkukeon päällä oli ehkä vielä armoton raekuuro, et siinä sit seisoskelin Kookospalmun alla ja kattelin ko maa muuttu valkoseks.
Yöks menin sit Greymouthiin, jonka auringonlaskusta jo kerroinki. Surullinen kaupunki tosiaan, mutta ihan kiva hostelli, vaihteeks sellanen joka ei ollu ihan täynnä. Sen parhaisiin puoliin kuulu ehdottomasti Bez, kultanennoutaja, joka tuli häntä heiluen aina ovelle vastaan ja oli valmiina rapsutettavaks. Mutta kylmä siinä talossa oli, voi jessus. Briteillä on ilmeisesti kyky rakentaa talot niin, et ne on sisältä aina ku jääkaappeja, et vaikka ulkona ois lämmin niin se lämmin ilma ei tuu sisälle saakka. Mut toki jos ulkona on kylmä, niin sit sisällä on vielä vähän tavallista kylmää kylmempi. Kaks peittoa, huppari ja villasukat teki olosta siedettävän, kuhan peiton alta näky korkeintaan päälaki ja otsa. Hrrrr.
Tiistaina matka jatku kohti etelää ja Franz Josefin ja Foxin jäätiköitä ja aamulla säätiedotus lupaili tulevien päivien korkeimmaks lämpötilaks huikeet +12...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti